Muutoksen tuulet ne puhaltaaaa

Tänään on merkittävä päivä monestakin syystä:

- Olen ollut nyt tarkalleen kaksi kuukautta Suomessa (Ja mitä olen täällä saanut aikaiseksi? En ole edes tyhjentänyt rinkkaani... )
- Tämän blogin 2-vuotissyntymäpäiväkin oli tuossa nelisen viikkoa sitten
- Rooman keisari Tiberius taas täyttäisi huimat 2052 vuotta, mikäli sattuisi vielä tässä maailmassa tallaamaan
- UNESCO täyttää tänään 65 vuotta!
- Tasan 478 vuotta sitten inkahallitsija Atahualpa vangittiin espanjalaisten konkistadorien toimesta
- Jouluun on enää 38 yötä
- Minun nimipäivääni taas on aikaa vaivaiset kuusi kuukautta ja kolme päivää, merkittävää indeed

Jep, nyt kun tämän päivän erityislaatuisuus on kiistattomasti monipuolisin perusteluin todistettu, päästään itse asiaan. Minua on vuoroin naurattanut ja vuoroin hävettänyt lukea noita vanhempia blogitekstejäni, mutta toisaalta tuntuisi väärältä niitä poistaakaan - on se kuitenkin joskus tuntunut hyvältä idealta kirjoittaa kaikki se moska, omaa hengentuotetta sekin kaikki on.
Ja onhan vanhoja ala-asteaikaisia päiväkirjojakin mielettömän hauska lukea nyt, kun vuosia on riittävästi kulunut ja niille "I love Markus!" ja kahden päivän päästä rustatulle "Rakastankin nykyisin Ville J:tä!" -vuodatuksille voi nauraa.

Lisäksi tuo bannerin huonosti kohdistettu seepraraita on nököttänyt tuossa jo lähes 1,5 vuotta ja tunnisteidenkin lisääminen on kaatunut blogin sekavan sisällön vuoksi. My Explorationilla on aivan liian suuri ja likainen historia kannettavanaan, joten annetaan polon hiljentyä eläkkeelle.

Annan blogin mukana ajauduin Rantapallo.fin sivuille ja siinäpä ratkaisu! Uusi puhdas blogipöytä täytettäväksi niillä asioilla, jotka tällä hetkellä kuuluvat elämääni. Ei enää vanhoja "Tänään mulla on päällä tällänen paita." -riippakiviä. Ja koska tämä on jo suht pitkään ollut melko puhdas matkailublogi, niin onhan sen perusteltuakin siirtyä toimimaan tuon matkailumedian alle. Siirrän tästä vanhasta blogista kaikki matkaan liittyvät postaukset uuteen blogiin ja tämä vanhakin jää ainakin joksikin aikaa auki tänne bloggerin puolelle.

Yritän vaihtaa Blogilistan puolelta nuo urlit siten, että sen kautta lukevat pääsisivät automaattisesti uuden blogin puolelle. Saapi nähdä, miten onnistun tekemään Facebookin kautta saman. Noh, kokkeillaan!

Joo.

Uusi blogi löytyypi siis täältä. Tervetuloa, akwaaba! :)

Mistä on pienet vapaaehtoiset tehty?

Tuntuu, että yleinen mielikuva vapaaehtoistyöntekijästä on kuta kuinkin tälläinen:

- Maailmanpelastaja, vastustaa kapitalismia, materialismia ja vastavuoroisesti kannattaa kaikkia ihme hihhuli-ismejä, joista normaalit ihmiset eivät ole koskaan kuulleetkaan
- Ensin mainittuun viitaten ei ymmärrä tosielämän realiteetteja kuvitellessaan, että maailma yleensäkään olisi mahdollista pelastaa yhden ihmisen toimesta - naiivi toisin sanoen
- Sellainen puihin itsensä kahlitseva ituhippi
- Äänestää varmaankin vihreitä
- Saattaa vihertää itsekin, eikö niihin rastoihin muka kasva sammalta?
- Ei meikkaa, ei käy suihkussa - suosii luontaistuotteita
- Edellisen vuoksi haisee biojätteeltä, jonka lajittelemisesta vaahtoaa muuten sinullekin
- Joku sellainen vegetaristi, laktaasivegaani, mitä niitä nyt onkaan
- Kuuntelee reggaeta ja etnomusiikkia
- Ihan symppistyyppi varmaankin, mutta saa heti toisille aikaan huonon omantunnon olemalla muka niin pirun hyvä ja uhrautuva ihminen - oikestaan ihan hemmetin raivostuttava jeesustelija!

No pieeentä kärjistämistä, myönnetään.

Itse äänestän kyllä vihreitä, joku tuollainen ruokavammakin minulta löytyy ja olihan Bob Marley nyt aika äijä, mutta muita kohtia en ainakaan ihan suoriltaan allekirjoita.



Motiiveja vapaaehtoiseksi lähtemiseksi on varmasti lähes yhtä monia kuin vapaaehtoisiakin. Tässä muutama härskisti yleistetty perustyyppi:

1. Extremelomailijat
Minulle tuli ainakin yllätyksenä, että suurin osa vapaaehtoisista tulee vain muutamaksi kuukaudeksi haluttuaan viettää kesälomansa hieman erilaisella tavalla. Ja miksei, kyllähän parissa kuukaudessakin ehtii nähdä ja tehdä jo paljon!

2. Opettaja-, sosiaalialan tai vaikkapa ympäristöalojen opiskelijat
Erityisesti ammattikorkeissa opiskelevat käyttävät mielellään mahdollisuuden lähteä suorittamaan työharjoittelunsa ulkomaille - ja onhan Afrikka tuolloin varsin eksoottinen ja houkutteleva vaihtoehto. Ja vaikkei vapaaehtoistyötä luettaisikaan hyväksi opintopisteiden ja muiden suoritusten muodossa, ei siitä varmastikaan ole haittaa tulevaa työuraa ajatellen - käytännön kokemuksesta puhumattakaan! Enemmän olisikin kysyntää ns. ammattilaisista, jotka varmasti saavat osaamisellaan pelkällä hyvällä tahdolla työskentelevää enemmän aikaan. Esimerkiksi pedagogisia opintoja taskussaan olevalla on käytännössä aina huomattavasti enemmän työkaluja auttaa lapsia oppimaan ja parhaimmillaan jopa kehittää koko koulun toimintaa parempaan suuntaan.

3. Itsensä etsijät
Kun tuntuu, että maailma junnaa paikoillaan, mikään ei oikein iske tai haluaa muuten vain muutosta elämäänsä, saattaa tuntua hyvältä idealta lähteä hakemaan muutosta maailmalta ja täysin uusista kuvioista. Näin minullekin kävi. Ahdisti ja oli onneton olo, mikään ei oikein tuntunut omalta jutulta ja maailma painoi päälle (dramatiikkaadramatiikkaa!), joten miksi hyväksyä elämänsä harmaus, kun voisi toteuttaa ikiaikaisen unelmansa Afrikkaan lähdöstä ja avustustyöstä! Nämä "No kun halusin tehdä elämälläni jotain erilaista" -tyypit ovat yleensä niitä pidemmän aikaa reissussa viihtyviä.

4. Sivarit
Ainakin Saksassa on mahdollista suorittaa siviilipalvelus lähtemällä vapaaehtoistöihin ulkomaille valtion toimiessa rahoittajana. En tiedä, kuinka tuo on Suomessa mahdollista vai onko ollenkaan. Maailma.netin sivuilta saattaisi löytyä jotakin infoa ja tietoa mahdollisuuksista.

5. Miksei?
Eihän siihen tarvita mitään syvällisiä ideologioita ja ajatuksia, mikäli haluaa sukeltaa uuteen kulttuuriin ja maailmaan. Ei tarvitse olla mitään maailmaa syleilevää ajatusmaailmaa halutakseen viettää vaikkapa hieman erilaisen välivuoden. Minulta kysytään usein: "Miksi juuri Afrikkaan?" ja vastaan aina, että kyseisen maanosa on kiinnostanut minua aina; lapsena lempielokuvani oli Leijonakuningas ja joka lauantai-ilta katsottiin Avara luonto, mikäli tapahtumapaikkana olivat Afrikan savannit. Ei siihen mitään sen hienompia tai aatteellisempia perusteluita tarvita. Jos vapaaehtoistyö vähänkin kiinnostaa tai tuntuu, että voisi olla mielenkiintoista kokeilla työskentelyä hieman erilaisessa ympäristössä, kannattaa ehdottomasti ainakin kysellä ja ottaa selvää - kuka vain voi lähteä!
Tokihan erityisesti kehitysmaissa vapaaehtoisena työskentelevältä jonkin verran tiettyjä piirteitä vaaditaan. Hirmuisen nirso "olen henkisesti allerginen sille ja tälle ja tollekin ruoalle, mutta esimerkiksi kurkkua voin syödä, kuorittuna" -tyyppi, hygieniahysteerikko saatika sitten vieraita kulttuureja arvostamaton tuskin tulisivat kovin helpolla pärjäämään. Toisaalta:

- Carolin katseli ensimmäisenä päivänään meidän muiden syömistä kauhunsekaisin tuntein, haki sitten haarukan repustaan ja totesi "Minä en kyllä sormineni syö, iljettävää!"

- Carmen ilmoitti olevansa kaikkiruokainen, mutta riisiä hän ei siedä - tyttö parka tulee niin näkemään nälkää Ghanassa...

- Buffy oli avoimesti ateisti ja teki myös paikallisille selväksi, kuinka aivopestyjä kristittyjä nämä hänen mielestään ovat

- Ensimmäisen Ghanassa nukutun yönsä jälkeen italialainen Bruno asetteli aurinkolasinsa roikkumaan valkoisen syvään uurretun t-paitansa kaula-aukosta ja ilmoitti lähtevänsä hakemaan aamupalaksi capuccinon. Bruno polo, ei Ghanasta saa edes tavallista mustaa kahvia.

- Ei minunkaan kasvissyöntini ainakaan liian helpoksi tee elämää tuolla

Silti siellä kaikki pärjätään.

Vaikka meitä valkoihoisia onkin ympäri Afrikkaa aivan laidasta laitaan erilaisia, tuntuu että monella vapaaehtoisella on itselläänkin selkeä mielikuva siitä, millainen hyvän avustustyöntekijän tulisi olla - erityisesti siitä, millainen hyvä avustustyöntekijä ei ainakaan ole. Facebook todistaa, että elämässä ennen tuolla jalolla tiellä maailman hyväksi kulkemista on monikin mm. sutinut ripsivärit silmiinsä ja kihartanut hiuksensa käkkärälle - nyt Ghanassa näillä tytöillä ei ole milloinkaan meikkiä ja hiusten rasvaprosentit lähentelevät hyvän briejuuston lukemia. Syytä kysyessä saa vastauksen "No mutta eihän täällä nyt voi. Ei täällä tarvitse."

Miten niin ei voi saatika sitten tarvitse? Ei kenenkään tietenkään tarvitse aloittaa nassunsa pakkeloimista, mikäli ei ole sitä ennenkään tehnyt, mutta eikös ole melkoisen epäkunnioittavaa maata ja sen asukkaita kohtaan, jos jättää hiusharjan paitsioon siksi, ettei tuolla päin maailmaa muka ole mitään väliä miltä näyttää? Etenkin kun niin ghanalaiset kuin afrikkalaisen naiset yleensäkin ovat itse niin huoliteltuja aina kynsilakkaa, hiuslisäkkeitä ja korkokenkiä myöten - ainakin maaston niin salliessa. Sitten siellä joukossa kulkee maailmaa syleileviä ajatuksia pursuavia, pölyn, hien ja lian ryvettämiä obruneja, joilla on vieläpä jalassaan läpsyt, joita paikalliset käyttävät ainoastaan ottaessaan suihkun tai käydessään vessassa. Loszughanalla työskentelevä Douglaskin sanoo, että välillä häntä hävettää kulkea kaupungilla valkoisten kanssa, kun nämä näyttävät siltä kuin olisivat tulossa farmilta - aivan kuin ghanalaisia varten ei tarvitsisi katsoa peiliin siinä missä nämä katsoisivat omissa kotimaissaan. Pointti!

Toki ymmärrän, ettei kukaan vapaaehtoinen näytä resuiselta siksi, ettei kunnioittaisi paikallisia. Ei varmastikaan. Luultavasti he olisivat todella pahoillaan, jos tietäisivät, miltä heidän omasta mielestään aiheellinen ja asiaan kuuluva vaatimattomuutensa näyttää paikallisten silmään.

Nämä ovat taas näitä kulttuurieroista ja niiden väärinymmärtämisistä johtuvia pikkuasioita - niitähän riittää. :)

Pointti oli siis se, että vapaaehtoisina toimii niin ituhippejä, seikkalijoita, taloustieteilijöitä kuin minkä tahansa muunkin "ihmisryhmän" edustajia. Eniten kuitenkin niitä ihan tavallisia tyyppejä, joita on jokainen sinunkin vanha luokkakuvasi täynnä.

P.S. Meikäläinen jumittaa edelleen Suomessa ja ravaa sairaalassa. Ilmoittelen tänne, kun jotain uutta kuuluu.

"No mullahan on melko korkea kipukynnys..."

"Hyvä niin", vastasi lääkäri, "sillä tätä on turha yrittää puuduttaa."

Ja sitten käytiin hommiin.

Ei se tuntunut sekään mukavalta, kun kainaloon työnnettiin ensin suuri, paksu ruisku, mutta se oli vielä kuitenkin varsin pientä. Seuraavaksi lääkäri kaivoi kääreestä jotain, jonka ajattelin olevan pieni lusikka näytteen ottoa varten. No ei ollut pieni lusikka, oli suuri veitsi. (Okei, ehkä se ei ihan pärjää Halloween- ym. saagojen välineistölle, mutta kuitenkin.)

"Tuo näyttää kyllä melko ikävältä."
"Niin...", vastasi lääkäri. Ja sitten sattui.

Sanonpa vain, että saakelin madot!



On tässä toisaalta sattunut hauskojakin juttuja sairaalassa:

Odotusaulassa istui yhdellä penkillä rastapäinen poika ja aulan toisella puolella pieni, 3-4 -vuotias poika äitinsä kanssa. Pikkupoika ravasi koko ajan kurkkimassa rastapoikaa, joka vain tyytyi keskittymään kellotaulun tuijottamiseen. Hetken kuluttua tämän nimi huudettiin, jolloin hän nousi ylös ja lähti talsimaan kohti lääkärin vastaanottoa. Tällöin pikkupoika avasi suunsa ja huusi innoissaan kovaan ääneen: "Äiti nyt mä tiedän, miksi toi peikko on tullut lääkäriin. Sillähän ei ole häntää!"

Luttania nuo lapset. :)

Suomessa olen siis edelleen, malaria on voitettu ja kyhmykin paljastui matojen tekeleeksi. Nuo madot tai mitä lie muita parasiitteja ovatkaan luikertelevat kuitenkin yhä meikäläisen seurana, mikä on jotenkin hirmuisen miellyttävä ajatus. Aluksi sisäinen biologini olikin riemuissaan: luennoilla on ihailtu lasipurkeissa lilluvia 60 metrisiä lapamatoja jne, joten onhan se nyt melkoisen mahtavaa omistaa itsekin jokunen astetta eksoottisempi mölliäinen. (Jostain syystä tosin tuntuu, ettei kukaan muu kuin toinen biologi (Niko) ymmärrä asian hohdokkuutta - kumma juttu.) Nyt tästä hommasta ovat kuitenkin karisseet viimeisetkin mahtavuuden rippeet. On tehnyt sen verta kipeää, ettei öisin saa nukuttua ja päivätkin ovat menneet vettä silmiin keräten äidille valittaen "Kun sattuuu...". Tosin eilisen puukkoepisodin (veitsi on taas näemmä kasvattanut kokoaan) jälkeen kipu on hellittänyt ja saipa noina unettomina öinä kuitenkin tehtyä kaikennäköistä, mm. selvitettyä, mistä sanonta "kreivin aikaan" tulee. Hillittömän mielenkiintoista!

Nyt ovat uudet antibioottikuurit takana ja eilen otettiin jälleen verikokeita, jotta nähdään, oliko noista popsituista pillereistä mihinkään. Tuloksien pitäisi tulla huomenna, joten jännityksen ja kauhun sekaisin tuntein odotan lääkärin soittoa. Pitäkäähän peukkuja. Minä nimittäin kovasti haluaisin jo takaisin.



Nanakin soitti tuossa jokunen päivä sitten ja sai sanottua ainoastaan: "Please, come home." Sydän suli ja itku tuli.

Adinkra + tattoo

Pikkiriikkinen infopläjäys ennen kuin saa katsella kuvia:

Ghana on jaettu kymmeneen hallintoalueeseen, jotka suurimmaksi osaksi poikkeavat toisistaan niin kielen, alueella elävien heimojen kuin kulttuurin osalta yleensäkin. Esimerkiksi twin ja fanten kielten välillä ei ole suurtakaan eroa, mutta ihmiset kyllä pitävät visusti huolen, ettei ashantimiestä luulla fanteksi ja toisin päin - omista juuristaan ja perinteistä ollaan tavattoman ylpeitä.

Itselleni läheisin alue on Ashanti, jonka pääkaupunki Kumasi on. Tuolta alueelta lähtöisin olevat ihmiset ovat ashanteja ja he puhuvat äidinkielenään ashanti-twita, sitä samaa jota minäkin siis yritän epätoivoisesti takoa päähäni. Ashantin alueella kulkiessaan ei voi olla törmäämättä symboleihin, jotka ovat nimeltään adinkroja. Rautaista aitaa saattaa koristaa Sankofa ja ohi kävelevän naisen mekkokangas toistaa Nkyinkyim-kuviota - adinkrat ovat kaikkialla, aaaivan kaikkialla.

Sana adinkra tarkoittaa jäähyväisiä ja kyseisillä symboleilla kuvioituja kankaita käytetäänkin erityisesti hautajaisvaatteissa - joskin nykyisin muissakin vaatekankaissa. Erilaisia kuvioita on mielettömän paljon ja niitä tulee jatkuvasti lisää. Jokaisella on myös oma nimensä sekä merkityksensä, joka on yleensä lyhyt sananparsi.

Tässä muutama yleisimmistä ja minulle mieluisimmista symboleista:
(Ja joo, se tatuointikin löytyy lopusta)


Gye Nyame (except for God)

Merkitys: Jumala on kingi
Vaikka kulkisit kattila päässäsi ainoana ajatuksenasi välttää näkemästä ainuttakaan symbolia, et voi välttyä Gye Nyamelta - se on kaikkialla! Tiedättehän sellaiset valkoiset, muoviset puutarhatuolit? Noita samaisia löytyy Ghanastakin, selkänojaa tosin koristaa perus ristikkokuvion sijaan Jumalan mahtavuutta ylistävä symboli. Luultavasti sen päähän lyömäsi kattilankin sisäpintaan on raapustettu Gye Nyame!


Funtummireku-Denkyemmireku

Merkitys: Unity in diversity. Yhtenäisyys monimuotoisuudessa. Siamilaisten krokotiilien kaksi päätä taistelevat samasta ruoasta, vaikka se menee kuitenkin yhteiseen vastaan. Symboli vastustaa eri ihmisryhmien välisiä erimielisyyksiä ja erotteluja - yhtä samaa karvatonta apinalajiahan tässä kaikki ollaan. Yhteisöllisyyden ja tasavertaisuuden symboli.


Sankofa (Return and fetch it)
(Sankofalle löytyy kaksikin symbolia)

Merkitys: "Sɛ wo werɛ fi na wosankofa a yenkyi." It is no taboo to return and fetch it when you forget. You can always undo your mistakes. Eli aina voi palata menneeseen ja korjata jo tehdyt virheet.


Odo nyera fie kwan (Love never loses its way home)

Merkitys: Rakkauden, omistautumisen ja uskollisuuden symboli.


Denkyem (Crocodile)

Merkitys: Da nsuo mu nso ohome nsuo ne mframa. The crocodile lives in the water yet it breathes air, not water. Eli vaikka krokotiili elääkin vedessä, hengittää se kuitenkin ilmaa. Denkyem on sopeutumiskyvyn symboli.


Bi-nnka-bi (Bite not one another)

Merkitys: Jotenkin tuosta olisi kai erotettava kaksi kalaa, jotka haukkaavat toisiaan pyrstöistä - ken hahmottaa huutakoon nakkeli! Symboli kuvastaa yhtenäisyyttä, rauhaa ja harmoniaa.


Sɛpɔ

Merkitys: Symboli esittää mestauksessa käytettyä veistä ja kuvastaa oikeutta sekä vapautta.


Nkyinkyim (Twistings)

Merkitys: Nkyinkyim kuvastaa elämän mutkia ja niistä selviytymistä. Symboli vaikeuksien voittamiselle ja sitkeydelle.



Funtunfunefuhan (onneksi tuolle merkille löytyy edes vähäsen lyhempi ja helpompi nimi) se sitten ihooni hakattavaksi kuvioksi valikoitui ja korvan taakse se lopulta nakuteltiin. Tykkään kovasti. Entäpä te muut?

Psst. Kaunis ja kestävä (noin niinkuin henkisestikin kestävä) suhde minun ja tatuointini välillä on vielä hyvin herkkä, rakenteilla vasta, joten en ehkä kestä vielä kovinkaan rankkaa (lue: mitään) kritiikkiä. "Ihan kiva" toimikoon siis koodivastauksena, mikäli siamilaiset krokotiilini eivät iske.

Minä ihana, Hannah Montana

Tatuointikuvat saavat vielä odottaa, jahka saan kamerani takaisin (oi kyllä, Saharalta kuonoonsa ottanut yksilö on saanut seuraajan!). Sillä välin yritän saada lyötyä muutaman reissuvideon tänne.

Tämä päivä on taas mennyt kuumeessa, joten aikani kuluksi selailin kyynel silmässä ja hymynkare suupielessä kuvia matkaltamme Ghanaan - teen sitä kyllä muutenkin vähintään kerran viikossa, oli sitten kuumetta taikka ei. Katselin myös pitkästä aikaa läpi ne harvat videot, joita tuli reissun aikana kuvattua. Kuten Saanan äitikin oli todennut, välittyy videoista tunnelma tuhannesti kuvia paremmin. Totuushan on, että 99%:ssa kuvista jompi kumpi meistä/me molemmat hymytämme teennäisesti jonkun paikallisen miekkosen kainalossa tai sitten tungemme ruokaa nassuun. Ei silti, että kuvien ottaminen oli kieltämättä varsin hankalaa, mikäli ei mielinyt saada kameraansa ikuiseen takavarikkoon taikka pahimmassa tapauksessa itseään vankilaan.

Kuitenkin olen sitä mieltä, että videoita olisi pitänyt tajuta ottaa paljon enemmän. Nämä kaikki ovat Marokosta, joka ei edes kuulunut lempipaikkoihimme. (Heh, vaikka olihan sielläkin "ihan kivaa") Mutta voi millaisia videoita olisikaan saanut kanoottimatkaltamme Bijagós-saarille, hiekkamyrskyn alta juoksemisesta Malissa taikka raaoista mangoista ja kiperästä tilanteesta Burkina Fason rajalla, voivoi. Saana meidän täytyy tehdä tuo reissu ehkä uusiksi. (:

Videot tulevat nyt aikajärjestykessä:

Junamatkalla Marokon Tangierista Rabatiin onnistuimme ilman yhteistä kieltä kertomaan vieressämme istuville naisille, ettemme olleet vielä syöneet marokkolaista couscousia. No lopputuloksena oli, että hyppäsimme junasta noin 200km ennen Rabatia, kävelimme reilun tunnin Ksar-el-Kebirin pikkukaupungin halki kaatosateessa ja pääsimme tutustumaan marokkolaisen perheen elämään yhden illan ja yön ajaksi. Couscousia emme saaneet vieläkään, mutta mielettömän lämpimiä ja nauruntäyteisiä kokemuksia sitäkin enemmän. Saana kuvasi tämän juuri ennen nukkumaan menoa. Perheen isä ja Petit Simon pelaavat Muumi-korteilla, melko symppistä.



Agadirissa vietimme aivan uskomattoman vuorokauden Ziggyn, Ismailin ja Younessin kanssa. Kitara soi ja huumori kukki. Myös kielten opiskelu sujui: Ziggy lausuu melko etevästi "Minä ihana", vai mitä? Youness on itse tehnyt yhden soittamistaan kappaleista, joko tuon ensimmäisen videon laulun taikka sitten toisen videon ensimmäisen värssyn. Lehmän muisti pahoittelee. Kolmannessa videossa (jossa ei pahemmin ole mitään pointtia, lähinnä meikäläinen kiskomassa aamupalaa) Ziggy kuvaa huoneen seiniä: sieltä löytyy hieno hevonen, pelottava hai ja niin, tietysti hamppuja. Alkoholia ei saa missään nimessä juoda (mikäli juo, ei saa 40 päivään osallistua perjantaiseen rukoukseen moskeijassa), tupakointiakaan ei katsota hyvällä, mutta kyllähän sitä aina pari jointtia voi polttaa! Tietty.





Fatiman perheen mökillä Takkadissa (pienenpienen pikkiriikkinen kylänen Agadirin lähistöllä) saimme himoitsemamme hennatatuoinnit käsiimme ja tokihan niistä piti tehdä syväluotaava videopätkä. Huomatkaahan, että Saanallakin on hennat - molemmissa käsissään.


Sitten päästiinkin videoimisen makuun. Mutta kysympa vain, miksi se olen minä, joka juontaa? Tämä pätkä on kuvattu välillä Inezgane - Dakhla (jonka lausuminen on yhä harjoittelun alla) Loppupuolella videota saavuimme jälleen yhdelle poliisien tarkastusasemalle - eipä niitä sitten ollutkaan tuolla välillä kuin vajaat 20. Tämä onneksi sujui harvinaisen vaivattomasti. Meikäläiselle iski pieni hätä, kun poliisi lähestyi ja Saana vaan kuvasi.
"Hei se poliisi tulee, näetkö?"
"En."
"Se on sit jo tosi lähellä.."


Oi voi, lähtisin tuolle reissulle milloin vain uusiksi.

Pala Ghanaa Kauttualla

Puolitoista viikkoa Suomessa ja tuntuu kuin en olisi ikinä täältä lähtenytkään. Se ei pienimmissäkään määrin tarkoita, ettenkö kaipaisi Ghanaan ja odottaisi takaisin sinne pääsyä jatkuvasti. Tämä vain on niin kaukana siitä ympäristöstä ja maailmasta, jossa astuin lentokoneeseen vajaat kaksi viikkoa sitten.



Malaria on tosiaan nyt melko suurella varmuudella takana ja muutkin testitulokset olivat varsin rohkaisevia. Esimerkiksi hiv ja klamydia näyttivät molemmat negatiivista. Jokseenkin mukavaa tuo. Kyhmyä seuraillaan ja parasiittiviljelyjen tuloksia odotellaan vielä, eli mahdollisuus siihen, että sisälläni möyrii tälläkin hetkellä satoja matoja on edelleen olemassa.



Fakta on kuitenkin se, että tunnen oloni loistavaksi. Pidemmällä kävelylenkillä huomaan vielä väsyväni nopeasti, mutta joka päivä jaksan käppäillä edellistä pidemmälle ja päiväunien tarve on aina vain pienempi. Ja toisaalta, kukapa kehtaisi näillä keleillä väittää olevansa väsynyt?



Ensi kuun 5. päivä otetaan vielä yksi satsi kokeita ja mikäli ei mitään kummallista ilmene, olen sen jälkeen valmis palaamaan Kumasiin. Vähäsen kuitenkin lupailin äidille, että viettäisin kuukauden Suomessa ja mikäs siinä; tämä aika vuodesta on ehdoton lempparini.



Kuitenkin.

Vaikka täällä onkin kivaa: on ihana nähdä pitkästä aikaa ystäviä, katsoa sohvalla leffoja isän ja äidin välissä, lenkkeillä Kodan kanssa kirpeinä syysaamuina ja yleensäkin vain olla täällä, missä kaikki on tuttua, vetää mieli jatkuvasti takaisin Afrikkaan. Onneksi ikävää voi lievittää monin keinoin.



Ampesi on yksi Ghanan (ainakin Ashantin alueen) yleisimmistä ruokalajeista. Se tarkoittaa keitettyä jamssia, plantainia, kassavaa tai cocoyamia (joista jamssi on allekirjoittaneen ehdoton lemppari!), joka tarjoillaan jonkin sortin muhennoksen kera. Oma lempimuhennokseni on palava, eli kontomire stew. Kontomire on twin kielen vastine cocoyamin lehdille.

Päätinkin sitten Ghana-ikävissäni kokata jamssia ja kontomirea.



Niinhän minä sitten kokkasinkin, tosin ilman jamssia ja ilman kontomirea - yllättäen kun Euran Supermarketin hedelmä-vihannesosastolta ei kumpaakaan löytynyt. No tuore pinaatti korvasi kontomiren ja bataatti sai luvan käydä jamssista. Eihän tuo maistunut lähellekään oikealta, mutta hyvää oli kyllä. Äiti söi ennakkoluulottomasti ja kunnoitukseni saaden sormiaan käyttäen lautasensa tyhjäksi ja isäkin kehui muhennosta maistuvaksi. Jes jes, kontomiren suomiversio oli menestys.



Ruokalepo tapahtuukin sitten valitsemalla ghanalaista musiikkia taustalle ja ottamalla käteen Afrikka-aiheinen kirja. Kävin heti ensimmäisenä hieman energisempänä päivänäni kirjastossa ja nämä lähtivät mukaan.



Lisäksi suht ahkeraan tulee opiskeltua twin kieltä Basic twi for learners -opasta lukien. Kyllä se tästä vielä opitaan.



Ja jotta Ghana pysyisi aina tulevaisuudessakin lähellä:

Olen jo useamman vuoden miettinyt tatuoinnin ottamista. Ongelmana ja esteenä on kuitenkin aina ollut se klassinen: millainen kuva ja minne? Enhän halua katua sitä myöhemmin. (Mikäli olisin ottanut tatuoinnin silloin kun sitä ensimmäistä kertaa janosin, koristaisi alaselkääni tälläkin hetkellä tribaali.) Nyt kuitenkin on sekä paikka että kuva päätetty ja tiistain jälkeen tämä valkoinen nahka on vähäsen vähemmän valkoinen. Kuvaksi tulee yksi Adinkra-symboleista, joita käytetään erityisesti Ashantin alueella. Enemmän niistä ja itse tatuoinnista sitten tiistain jälkeen.

You can speak Finnish??

Heipparallaa!

Yritin jo eilen kirjoittaa lyhyttä infopäivitystä menneen viikon tapahtumista. Muutamassa päivässä on kuitenkin menty niin laidasta laitaan ja yhdestä maailmasta toiseen, ettei tällä aivokapasiteetilla (eikä tässä kunnossa) ole mahdollista luoda siitä edes pikkiriikkisen järkevää kokonaisuutta. Siispä antaa kuvien puhua puolestaan:

Maanantai

Viimeinen päivä Little Angelsissa ja Baby classissa. Voihan muruja...


Nana Prempeh


Nana Adu ja Ama Serwah


Samuella


Välipalahetki: pala banaania ja vesimelonia kulhossa -> pala banaania ja vesimelonia maassa/kaverin otsassa, hauskaa!

Tiistai

Hyvästien aika. Ensin halimaan Little Angelsin perhe: Diana, Lydia, isoäiti Nana, Ama Nana, Connor ja Agya. Niin ja syömään myös viimeinen fufuateria vähään aikaan - ihan se ja sama mitä vatsa sitten sanoo sen jälkeen...





Little Angelsissa nieleskeltiin jo kyyneliä. Esimakua tulevasta, sillä seuraavaksi suuntasin Kwadasoon hyvästelemään Nanan perhettä, family Appiahia.


Äiti Agness sekä Kakra ja Patin


Kaikki perheen tytöt (miinus myöskin talossa majailevat kolme samaa ikäluokkaa olevaa serkkutyttöä)




Crunchyn residenssi oikealla ja grasscuttereiden tilat vasemmalla


Oi voi

Keskiviikko

Lähdimme aamulla kuuden aikoihin Kumasista bussilla kohti Accraa ja lentokenttää. Rica teki heti lähdöstäni kuultuaan selväksi, että hän tulee sitten saattamaan minua eikä asiasta kannata alkaa väitellä - ihan sama, että hän kuluttaa siinä viimeiset matkustuspäivänsä. Melkoisen ihana tyttö.


Bussimatkasta olikin sitten tasan tämä yksi kuva


Ja lentokentältä tämä. Juotiin Liptonit ilman sokeria - me oudot obrunit

Lento lähti kymmeneltä illalla ja aamulla kuuden aikoihin laskeuduimme Frankfurtiin. Yö kului vieressäni istuneen ghanalaismiehen kanssa jutellessa, elokuvia katsellessa ja musiikkia kuunnellessa. Jälkimmäinen osoittautui virheeksi siinä vaiheessa, kun kuulokkeista alkoi kuulua Shakiran Waka waka. Matkustaessamme Länsi-Afrikan halki futiksen MM-kisojen aikana, kuului ko. biisi, noh, sanotaan nyt että varsin usein ja varsin kaikkialla. Nyt tuo matka, nuo maat ja tuo koko upea manner jäi koko ajan vain kauemmaksi -> kyynelkanavat auki. Taas.

Torstai


Lentokentältä matka jatkui suoraan kohti Porin aluesairaalaa. Siellä pöpöinen malariatapaus laitettiinkin suoraan lasikoppiin karanteeniin ja sitten alkoi pistely - koko ilta ja yö keräiltiin verinäytteitä erilaisiin pulloihin, erilaisille lasilevyille, erilaisin tekniikoin levitettyinä jne. Hoitajat totesivat olevansa innoissaan, sillä kyseistä verikokeilla askartelua he saavat kuulemma tehdä suunnilleen kerran viidessä vuodessa. Minä taas ihmettelin englanniksi näiden hyvää suomen taitoa, sillä eihän Ghanassa normaalisti kukaan osaa suomea. Ei sitä aina osaa olla terävimmillään keskellä yötä herätettynä.

Perjantai


Synttärit kuluivatkin sitten leppoisasti sairaalassa hempeän pinkeissä makoillen.


Aamupalalla vihdoinkin juustoa! Ja kunnon puuroa! Hoitaja ihmetteli hieman meikäläisen riemastunutta karjaisua "PUUROA! JESSSS!". Mistähän tuleekaan se sanonta, jossa mainitaan jotain hullusta ja puurosta pitämisestä...

Lauantai


Aurinkokin alkoi paistaa kotimatkalla sairaalasta


Ja kotona odotti mansikkakakku! Ja mustikkapiirakka/-pullat/mitä lie hyviä olivatkaan sekä auringonkukat. Voihan suomiherkut!


Massu ei kakkua vielä oikein kestä, mutta kyllähän sen katseleminenkin silti hymyilemään saa

Malaria alkaa ainakin näillä näkymin olla takana päin, mutta infektiolääkäri veikkaili minulla olevan joku toinenkin loinen ja mahdollisesti vielä muutakin (jipiii, ameeboja!), joten testit ovat jatkuneet viikonlopun yli, jatkuvat vielä ensi viikolla ja tiistaina kutsuu jälleen sairaala. Mutta kyllä tämä tästä.

Pian kirjoitellaan jälleen Ghanasta.

Mikset sä soita

(Maanantai 13.9.)

Kello on 5:12 aamulla. Suomessa aika on siis jo hieman yli kahdeksan. Useimmat toimistot yms. ovat jo auki. En ole nukkunut puolen yön jälkeen tuntiakaan. Odotan puhelua Suomesta. He lupasivat soittaa heti maanantaiaamusta. No nyt on maanantaiaamu, miksei puhelimeni siis jo soi?

Matkustin viime keskiviikkona Accraan yksityiseen sairaalaan, jota Suomen lähetystöstä suositeltiin. Tuomio oli musertava sielläkin: mahdollisimman pian vain lentoa kohti Suomea. Myös Peace & Love Hospitalissa oltiin samaa mieltä. Perjantaina aloitin sitten soittelun vakuutusyhtiööni ja nyt odottelenkin heiltä puhelua ja tietoa lentoni ajankohdasta. Varmaa on ainakin se, että lennän jo tällä viikolla. Synttäreiksi kotiin siis.

Kuntoni on mennyt niin heikoksi, ettei minulla olisi enää edes voimia pistää vastaan. Alan jo itsekin pelätä terveyteni puolesta. Kuitenkin lähtö Ghanasta on äärettömän vaikea, tästä on tullut minulle koti ja tänne tunnen kuuluvani. Itkettyä on tullut eikä vähiten mentyäni Nanan kotiin kertomaan lähdöstäni. Siinä sitä paruttiin Sister Aggyn (Nanan äiti) kilpaa Patinin ja Kakran nyyhkiessä sylissäni. Minulla on perhe Ghanassa, kokonainen uusi suku täynnä ihania ihmisiä. Ikävä tulee.

Kuitenkin.

Vakuutusyhtiöstä soitettiin vielä myöhemmin perjantaina, että koska en ole täällä vain lomailemassa vaan tekemässä töitä, kattaa vakuutukseni myös paluulennon takaisin Ghanaan. Voe veljet mikä riemu repesi! Itse asiassa repesi vähän liiaksikin, sillä hyppäsin innoissani sängystä ylös sen verta ripästi, että seuraavaksi heräilinkin lattialta. Hupsis.
Lennän siis Suomeen, hoidan itseni kuntoon ja tulen takaisin tänne. Lisäksi minulla on mahdollisuus korjata ne virheet, mitä tein pakatessani rinkkani kesäkuun alussa. Ainakin muslimimaita varten pakkaamani "no kunhan se nyt vain on riittävän peittävä ja väljä" -kategorian hiostavan kuumat vaatteet saavat jäädä Suomeen. Toisaalta taas Senegalin Tambacoundaan jättämälleni pyyhkeelle otan kotoa mukaani seuraajan ja pyyhkeen virkaa toimittanut kangas Burkina Fasosta muuntuu mekoksi. Myös kenkäosasto menee uusiksi - kyllä täällä yhdet korolliset kengät tarvitaan! Ei mitään baareilua, mutta kirkkoa varten. Heh. Halleluja ja silleen.

Nyt kello on jo 5:29 eikä puhelimeni vieläkään soi. On se kumma. Minä jatkan odottelua Yann Tiersenia ja Ludovico Einaudia kuunnellen. Suomessa alkaa kuulemma olla ruska-aika.

Huonoja uutisia

(7.9)

Kello näyttää 3:14 am, takana on pari tuntia katkonaista unta, vatsassa kuplii, ulkoa kuuluu kaskaiden sirinää sekä kummallista kolinaa: aivan kuin joku heittelisi tennispalloa seinää päin. Ehkä joku heitteleekin, ei sitä ikinä tiedä. Jonku elävä olento siellä ainakin on. Mahtaakohan se tietää, että minäkin olen hereillä?

Luulin malarian olevan jo takana, mutta läsnähän se edelleen on. Kuumetta ei ole, mutta olo on mitä heikoin ja vatsa heittää kuperkeikkaa. Tätä olotilaa tosin on jatkunut vasta muutaman päivän, joten eipä valiteta. Ja sain uuden satsin lääkkeitäkin viime sairaalavisiitilläni lauantaina, eiköhän tämä siis tästä suttaannu.

Lauantaina sairaalareissun pääsyynä oli ultraääni. Olipa hauska maata siinä pedillä yltäpäältä geelissä ja katsoa monitorista, minkälaisia kudoskerroksia meikäläisen kropasta löytyy. Onneksi lääkäri ei missään vaiheessa osoittanut näyttöä hymynkare huulillaan hihkuen: "Tuossa sykkii pieni sydän. Ja tuossa näkyy jalka. Näetkös? Taitaa tulla jalkapalloilija." Juuu ei. Tämä lääkäri etsi vain kyhmyäni, jota ei enää helpolla edes löytynyt. Täytyy olla hyvä merkki, vai mitä? Varsinaiset tulokset scanningista saan kuitenkin vasta keskiviikkona, kun "Imaa Saaniu" riemastuttaa läsnäolollaan Love & Peace Hospitalia seuraavan kerran.

Hassua, miten rauhallisesti ja rennosti sitä ottaa, vaikka sairaalassa pitääkin ravata koko ajan. Tarkoitan siis sitä, että äiti, isä ja ystävät, kaikki rakkaat, ovat suhteellisen monen mailin päässä ja minä olen kuitenkin ns. yksin täällä "pimeässä ja vaarallisessa Afrikassa", josta minua niin kovasti ennen lähtöäni varoiteltiin. Ja kyllä, minulla on malaria ym. pöpöt seuranani. Mutta kyllä tämä tästä. Vielä kun vain saisi nukuttua...

(Kello 9:51)

Niin, yöllä vielä oli tosiaan rauhallinen olo.

Täällä Little Angelsissa on hoidossa myös saksalainen Nunu, jonka vanhemmat toimivat itsenäisinä vapaaehtoisina, pikkukylissä kiertävinä lääkäreinä. Tänään aamulla Nunun äiti sanoi haluavansa nähdä minut, koska oli kuullut kyhmystäni, jo kolmatta viikkoa jatkuvasta malariastani ym. Naisen mielipide oli selkeä: minun olisi hoidettava itselleni mahdollisimman pian lento Suomeen, sillä tänne jääminen olisi liian vaarallista. Minut pitäisi tutkia nyt perusteellisesti, tehdä kaikki mahdolliset testit ja kokeet, mihin Ghanassa ei valitettavasti oli hänen mukaansa mahdollisuuksia. Hän käytti mm. ilmauksia "et ole tullut tänne riskeeraamaan henkeäsi" ja "aika voi olla vähissä".



En tiedä mitä tehdä...itkettää vain. En todellakaan halua lähteä Ghanasta. En ainakaan sen perusteella, mitä yksi lääkäri vain kuulemansa perusteella sanoo, sillä Nunun äiti ei ole tutkinut minua eikä ole muutenkaan täysin tietoinen koko sairastelustani. Nyt yritänkin etsiä suomalaista/toista eurooppalaista lääkäriä, jonka tutkittavaksi mennä ja jonka mielipiteeseen luottaa. Ghanalaiset lääkärit kyllä varmasti tietävät paljon malariasta, mutta ko. tauti kun on erilainen paikallisen ja obrunin sairastamana. Siksi haluan päästä jollekin obrunilääkärille, joka olisi erikoistunut tälläiseen. Totta kai ymmärrän, että asia on vakava ja terveyden on nyt oltava etusijalla. En vain halua uskoa, että aikani todellakin olisi vähissä - ei aikani maailmassa, ei aikani Ghanassa.

Apua autismiin

Tekstin kuvat ovat edellisviikon perjantailta, jolloin vietettiin Mildredin synttareita. Ne eivat siis liity varsinaiseen tekstiin eika Malvinia loydy niista.



(Keskiviikko 25.8.)

Children House School, kyläkoulu, jossa vietin muutaman viikon ennen Little Angelsiin tuloani palaa lomilta tämän viikon jälkeen. Periaatteessa minun tulisi siis mennä takaisin Adwumamiin ensi maanantaihin mennessä. Periaatteessa.

Jo Adwumamissa huomasin, etten taida olla varsinaista opettaja-ainesta ja täällä Little Angelsissa tuo tunne vain vahvistui. Niin paljon kuin lapsia rakastankin ja haluan olla tekemisissä heidän kanssaan, ei minulta löydy pienimmissäkään määrin opettajamaista auktoriteettia ja kurinpitotaitoa: lasten paikoillaan pitämisen sijaan minä mielummin pidän heitä sylissä ja kyselen näiden lempijäätelömakuja (voi miten kaipaankaan kunnollista jätskiä ym. maitotuotteita!). Kuinka ihana onkaan se tunne, joka tulee, kun pieni, itkevä Nana Adu tulee luoksesi kädet ojossa, rauhoittuu heti syliin päästyään ja nukahtaa pian kättäsi puristaen. Olen enemmänkin äiti kuin opettaja täällä. Tästä syystä varsinaisten luokkien (lower Nursery, upper nursery ja kindergarden 1) sijaan minut yleensä löytää baby classista syöttämästä ja nukuttamasta pienimpiä.



Baby classissa on myös 2,5-vuotias Malvin, joka ei välitä muiden lasten seurasta. Tämä vaeltelee yksinään paikasta toiseen päätään sivuille heilutellen ja tasaista hyrinää pitäen, puhetta ei tule. Katsekontaktin poikaan saa nyt neljän kuukauden jälkeen, joskin sen ylläpitäminen on yhä mahdotonta. Diana on huomannut pojassa viitteitä valokuvamuistista ja lallattaapa tämä aakkosiakin välillä itsekseen, fiksu poika. Malvin on autistinen.

Autismi ei todellakaan ole tunnettu sairaus täällä. Yleinen käytäntö on, että mikäli henkilössä havaitaan jotakin henkisiä tai kehityksellisiä häiriöitä, tämä köytetään johonkin tolpan nokkaan pariksi päiväksi ja kyllähän Jumala hoitaa homman parantaen ko. ressukan. Joopa joo. Kuten Saanakin totesi moneen otteeseen matkamme aikana: ei ole helppoa olla kehitysvammainen/millään tavalla poikkeava Afrikassa.



Diana kertoi aiemmin Little Angelsissa olleista kaksospojista, joista nuorempi oli autistinen, hyvin passiivinen. Rehtori yritti selittää poikien vanhemmille, ettei Kakrassa ole mitään vikaa ja että tämä vain tarvitsee vähän erilaista hoitoa ja huolenpitoa isoveljeensä nähden. No kukapa sitä mielellään myöntäisikään, että omassa lapsessa on jotain "vikaa". Niinpä vanhemmat vain keskittivät kaiken huomionsa Kakran isoveljeen, joka leikki muiden lasten kanssa, oppi asiat nopeasti, kertoi iloisesti päivästään ja oli ns. kaikin puolin normaali. Kakrasta he taas yrittivät saada veljensä kaltaista kepin voimalla.




Mikäli olen jotakin autismista ymmärtänyt, niin sen että lapsen ollessa päivähoidossa, on ensiarvoisen tärkeää, että sekä hoitohenkilökunta että lapsen vanhemmat yhteistyössä noudattavat lapselle suunniteltua hoito-ohjelmaa. Lienee selvää, että Kakran tapauksessa kaikki erityishuomio jäi Little Angelsin vastuulle ja tuokin huomio lähinnä mitätöitiin, kun poika iltapäivällä palasi kotiin isoveljensä varjoon. Nyt molemmat veljekset ovat jo jatkaneet ala-asteelle - isoveli luokka-asteelta aina seuraavalle edeten, Kakra yhä ensimmäistä luokkaa kerraten. Ei todellakaan ole yleistä, että kouluissa olisi joku, joka osaisi toimia autistilapsen kanssa. Eihän ko. tilaa edes tunneta täällä.



En halua, että Malvin toistaa Kakran kohtalon ja toivonkin, että Diana saa rakennutetuksi tänne loputkin luokkahuoneet primary schoolia (vrt. ala-aste) varten ja tällöin Malvinille olisi turvattu erityishoito useaksi vuodeksi eteenpäin. Tosin vain, jos vanhemmat haluavat pitää hänet täällä - vaikka he suhtautuvatkin tilanteeseen Kakran vanhempia paremmin, eivät he silti osaa/halua ymmärtää sitä.




No sitten takaisin minuun: koska tämä tosiaankin on viimeinen viikkoni ennen oletettua paluuta Adwumamiin, on minulla ollut päätöksen teon paikka. En halua palata kylään neljäksi kuukaudeksi vain istuakseni puun alla varjossa leväten ja yrittäen päivittäin selittää ihmisille, ettei minulla ihonväristäni huolimatta ole rahaa rakennuttaa uutta koulurakennusta jne. En kuitenkaan ole ollut varma siitäkään, haluanko jäädä tänne Little Angelsiin, koska kuten totesin: en ole omimmillani luokkahuoneessa, en edes 4-5-vuotiaiden kanssa. Jossain projektissa mukanaolo tuntuisi olevan minun juttuni. Tässä kuitenkin on vain vajaa viikko aikaa tehdä päätöksiä, joten mitenkäs minä johonkin prokkikseen saan itseni siinä ajassa lykättyä?



Kuten aina, myös tällä kertaa asiat selvisivät. Kerroin Dianalle, että näillä näppäimillä näyttäisi, ettei minun tarvitsekaan palata Adwumamiin, mutten myöskään tiedä, minne mennä ensi viikosta alkaen. Kerroin myös ottaneeni parhaani mukaan selvää autismista ja yrittäneeni etsiä netistä erilaisia ohjeita autistisen lapsen kanssa toimimiseen. Seuraavaksi Diana totesikin, että kovin mieluusti pitäisi minut Little Angelsissa ja mikäli vain itse haluan, voisin alkaa Malvinin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Lisäksi voisimme yhdessä organisoida kouluihin ja päiväkoteihin suunnatun kampanjan, joka lisäisi tietoisuutta autismista (voiko ennestään tyhjään kulhoon kaatamista kutsua lisäämiseksi?) ja antaisi ohjeita autistisen lapsen tarpeista vastaamiseen. Mahtavaa! Siinä yhdistyvät juurikin ne kaksi asiaa, joita haluan: saan olla se "hoivaava äiti" sekä järjestää ja organisoida itse tärkeäksi kokemaani projektia.



Sitten tuleekin ongelma: minun opintoni lukion jälkeen ovat keskittyneet biologiaan ja genetiikkaan, eivät millään tavoin psykologiaan tai erityispedagogiikkaan. Minulla siis on halu ja tahto toimia, mutta työkalut puuttuvat. Voin googlettaa netistä tietoa ja yrittää sitä kautta ottaa selvää, mitä tehdä Malvinin kanssa, mutta ainakin toistaiseksi olo on melko avuton. Siispä jos kukaan tänne saakka lukea jaksaneista tietää autismista, tuntee jonkun autismista mahdollisesti tietävän, omaa omakohtaisia kokemuksia autismilapsen kanssa työskentelystä, kokee voivansa jollakin tavoin auttaa edes pikkiriikkisen, niin olkaa kilttejä ja todella auttakaa. Helpoiten tuo varmasti onnistuu mailaamalla minulle osoitteeseen emma_sainio@hotmail.com ja tuolla samalla osoitteella minut myös löytää facebookista.

Minä, Diana, Malvin ja kaikki tulevat Little Angelsin erityishoitoa kaipaavat enkelit kiitämme<3